Tää on niin mahtavaa!!!

Heidi ja Mika päätti tehdä retken, jossa pääsisivät he pienen hetken Heidin snoukkataitoja testaamaan kun Mika taas taidokkaasti viilettää vaan.

Elikkä siis lähdettiin Sappeeseen laskettelemaan Mikan työporukan kanssa ihan vapaa-aikaa viettäen kun tällainen tilaisuus koitti. Olimme pitkään puhuneet josko minutkin pitäisi perehdyttää tämän hienon lajin pariin ja hommanneet lähestulkoon kaikki välineetkin tätä koitosta varten. Mikahan on oikein vanhan ajan skeittareita, viettänyt rullalaudan parissa koko lapsuutensa ja nuoruutensa joten arvata saattoi että hänestä oli oivaa apua minulle sellaisena supertaitajana. Itse taas olin lasketellut viimeksi varmaan kymmenisen vuotta sitten kouluretkellä ja suksilla. Ja voi pojat, voin sanoo että se oli paljon helpompaa kuin tää laudalla suhailu. Semmosen auraustekniikan oppi neljän laskukerran jälkeen ja adrenaliinitasohan vaan nousi jokaisen laskukerran myötä mutta ei siinä sitten taas mitään haastetta ollut. Heidi oli kuitenkin aivan tykästynyt lasketteluun joten lumilautailu tuntui sopivammalta urakalta. Siitä se nolaus sitten lähti.

Kun ei ole kymmeneen vuoteen lasketellut niin voin sanoa että sitä mäkirinteen jyrkkyyttä ja vauhtia pelkää aikalailla, vielä kun pitäis yhtäkkii vaihtaa ne turvalliset sukset johonkin puupalikkaan mistä et jalkojas saa irti! Mutta onneksi Mikalla riitti kärsivällisyyttä tällaisen uhmapäisen vellihousun kanssa. Ensimmäisen kerran anti oli monien kaatumisten ja mustelmien jälkeen se että oppi se Heidi snoukkaamaan kaikista epäilyistä huolimatta ainakin naama menosuuntaan päin. Heti kun ruvettiin puhumaan laskemisesta SELKÄ menosuuntaan niin tää rupes melkein kirkumaan. Mutta sekin saatiin. Seuraavalla kerralla vois sit koittaa olla kääntymättä yli 180 astetta sitä ympyrää... :D Jos vaikka pidemmänkin matkan pääsis pujottelemaan.

Hissillä päästiin ylös asti neljännellä yrityskerralla. Salaisuus on siinä että oppii luopumaan siitä hallitsemisen pakosta ja rentoutuu vaan, uskoo siihen että kyllä se hissi pitää sut tolpillaan ilman omia pelästyksen räpyilyjä vaikka mihin suuntaan se lauta välillä poukkoilee. Toisella kädellä pitää kiinni siitä tolpasta ja toisella kädellä voi vähän tasapainoitella mutta jalkojaan ei missään tilanteessa saa jännittää. Ja kun ihminen on varmaan evoluution alusta alkaen oppinut kävelemään nokkapää suoraan eteenpäin (ois muuten aika siistii jos ruvettais kaikki kävelee takaperin niin millasii meistä tulis sit 10 000 vuoden päästä, pitäis varmaan kokeilla) niin se kylkipuoli edellä meno tuntuu tosi kummalliselta alkuun. Täytyy sanoo että snoukkaus hissillä on mahtavaa terapiaa kaikille jotka on liian kovia stressaamaan. Tässä oppii väkisinkin olemaan panikoimatta!

Pääsipä Mikakin sentään sitten edes yhden kierroksen laskemaan ja hyppimään kokonaan ilman mun kädestä pitämistä, pitihän nyt sentään sellainen ilo suoda toisellekin. :) Mutta tosi hyvin se jaksoi tätä hymyillen opettaa. Pian lähdetään taas uudestaan harjoittelemaan, uusin kujein, paremmalla menestyksellä. Kärsivällisyys on valttia.